Runo ,Johanna Venho

Minkä varassa, en minä tiedä,
talutan lasta kadun yli.
Hän kertoo teräväsakaraisia surujaan,
kuhmutähtiä, avaimenreikiä. Ikkuna heiluu auki,
virtaa tuttu pianosävel, jonka nimeä en muista,
en tahdo tietää, kevät puskee roudasta kaljua päätään,
katson jokaista vastaantulijaa
minkä varassa tuo kulkee

Jouluaaton kävelyllä 2008

Ensimmäinen kotipiha, Kallio

Etkö muista milloin kaikki alkoi, vai oliko se loppua? Pienet lapset kaivoivat maahan kuoppia, täyttivät ne vedellä. Istuivat metsän rajassa hiljaisina.

Toivoin, että joku olisi sanonut, tehnyt. Sinä kirjoitit. Se oli lupaus.

Niitä olin täynnä.

*

minä kävelin metsän halki, ryteikköisen metsän. Etten eksyisi, kuuntelin junaradan ääniä. Puut olivat lahoja ja maa täynnä niin etten nähnyt jalkojani. Tuntien päästä saavuin pellonreunaan. Silloin aurinko oli laskemassa. Ladon luota ei päässyt mihinkään, kokeilin kepillä miten syviä ja leveitä ojat olivat.

Pellon reunasta alkoi hiekkatie ja joen ylitti vanha, kivinen silta.

Illalla olin kotona.

Vadelmia keräämässä

Loma

Oli niin helpottavaa, ettei tarvinnut olla mitään. Nainen oli istunut pitkään kuistilla hiljaisessa heinäkuun illassa, mäntyjen takaa oli näkynyt auringonlasku. Hän oli muistellut maalaisteitä, maaseudun hiljaisuutta. Heinäkuun ilta oli pimennyt. Hänellä oli puolukanvarpuja pöydällä maljakossa, pelargonia peilipöydällä kasvamassa. Ilta oli pimennyt silti, kaikki oli tapahtunut silti. Kaikki oli yhtäkkiä tullut selväksi, ja hän oli siitä iloinen.

Hän oli laskenut helmiä nauhaan, lasihelmiä, hopeaa. Välillä keskeyttänyt kun lapsi oli tarvinnut jotain, ainahan lapsi tarvitsi jotain, pienen hetken hän oli saanut pujotella helmiä. Lanka oli kiertynyt sormien ympärille ja lapsen pienien käsien ympärille. Lapsen huoneen ikkunasta hän oli katsonut puiden latvoja ja auringonlaskua ja ajatellut: minä rakastan tätä huonetta. Minä rakastan tätä hetkeä. Lapsi ei ollut nukkunut. Hän oli laittanut iltasatukirjan pois. - Nyt nukutaan. - Vielä toinen!, lapsi oli sanonut ja juossut pois vuoteesta ennen kuin hän oli edes huomannut sitä. Hän oli ottanut satukirjan käteen, lukenut lapselle kuvia: ahven. sirkuspelle.lintu.. - Lokki, lapsi oli sanonut. - Niin, hän oli myöntynyt, -vaikka lokki. - Koska mennään isän kanssa sirkukseen, lapsi oli kysynyt, hän oli katsonut puiden latvoja. - Voitte mennä seuraavan kerran siihen isoon sirkukseen, hän oli sanonut ja laittanut kirjan pois. - Mutta nyt nukutaan. Huomenna lähdetään lomalle.
*
Päivällä hän oli pessyt monta koneellista pyykkiä: tummaa, vaaleaa, kirjopyykkiä. Mattoja. Hän oli vaihtanut maton keittiöön, imuroinut ja pyyhkinyt pöydät. Tuntui kuin kaiken olisi pitänyt olla kunnossa, kaiken aikaa. Lapsi oli istunut teltassa keskellä olohuoneen lattiaa, kaatanut sen niin että oli itse sisällä. Lapsi oli leikkinyt kissaa, ryöminyt portaita pitkin alas ja ylös ja huutanut: miau! Hän oli kerännyt yläkertaan kasan vaatteita, jotka tulisivat matkalle kaksi, ja vaatteita, jotka tulisivat matkalle yksi. Että ehtisivät käydä kotona vaihtamassa, ei tarvinnut pestä, kaiken piti olla järjestäytynyttä. Hän oli kirjoittanut ostoslistaa kännykän muistiin, suunnitellut kaiken.
Miksi minä näitä suunnittelen, nainen oli ajatellut. Kohta, hetkenä minä hyvänsä tulisi puhelu äidiltä. Ikkunankarmit kopisivat, hän nukutti lasta ja alakerrassa kuulosti kuin joku olisi tullut sisään.

Muistiinpanoja

Yhtäkkiä, sunnuntaina kun satoi, muistin, mikä oli aiemmin tehnyt minut onnettomaksi. Sade ilahdutti minua silti.

Viikon aloitin pesemällä pyykkiä, se sai tuntemaan olon rauhalliseksi. Tavalliset, pienet asiat. Pyykin laittaminen koneeseen. Sen ripustaminen ja lajitteleminen.

Olin iloinen tästä kesäkuun viimeisestä päivästä, vaikka kesäkuu oli mennyt nopeasti. Muistelin viime viikkoja, mitä olin oikeastaan tehnyt, ollut töissä ja pienillä retkillä merenrannalla. Lapset olivat istuneet kivilaiturin päässä, onkineet oljilla kaloja.

Alan taas muistaa kaiken mistä pidin: lukemisen, leipomisen, kirjoittamisen.

Mitä sanoisin, ettei kaikki katoaisi. Sade lyö hiljalleen kattoon, ikkunoihin.

Keveys

Alkukesän päivien hiljaisuus, keveys. Keräämme käpyjä kallioilla.

Kuvassa nainen istuu keskellä niittyä, valkoinen hame yllään.

Maalaukset ovat nojallaan seinää vasten, keskeneräisinä.

Välillä toivon sadetta.

Illalla kävelen töistä metsänreunaa pitkin, hiljaista. Hiljaista olen kaivannut.

Toukokuu

Kävin keräämässä kieloja kahdesti tällä viikolla. Ensin, koska löysin ne sattumalta, tai tiesinhän minä missä ne olivat. Olin nähnyt ohuet, vihreät lehdet jo aiemmin, ilman kukkia. Mutta nyt kukkia olikin, niitä oli paljon. Metsä tuoksui kieloilta. Hiekkakuopalta, kuivalta mäntymetsältä, sellaiselta, miltä se tuoksuu aurinkoisena päivänä kun maa on kuiva ja täynnä neulasia, varpuja.


*

Tyttö löysi hiekkakuopalta syvennyksen, minkä alla leikkiä muovieläimillään, joita hän kantaa aina mukanaan. Kirahvia ja virtahepoa. Ne hän asettaa sinne, syöttää niille pikku lehtiä. Keksii pieniä lauluja ja tarinoita.

*

Luulin pienenä maasta irronneita puiden juurakkoja karhujenpesiksi. Muistan myös äidin sanoneen, että hiekkakuopat ovat vaarallisia. Mutta ne ovat sellaisia suuria hiekkakuoppia, tai oikeastaan alueita, joiden laidoilla kasvaa villivadelmia. Tämä ei ollut sellainen.

Siellä istuin, kivellä, ja katsoin pellon yli lentäviä lentokoneita. Tytön leikkiä.

Peltoa ylittäessämme näin kuinka hämähäkit juoksivat kuivan, savisen maan halkeamiin.

*

Voikukat olivat jo puhaltamisvaiheessa. Vanha mies pysähtyi kohdallemme, ihmettelemään sitä. - Joko kesä on tuossa vaiheessa, hän päivitteli ja katsoi voikukan loppua tytön kädessä. -voi miten ihana koija, tyttö sanoi, miehen koiralle.

*

Mutta niin, poimin kieloja. Toin ne kotiin, nyt on vielä toukokuu. On niin lämmin, kuin keskikesällä. Lämmintä ja painostavaa. Illaksi viilenee. Hengitän hiljaista ilmaa.

Muistiinpanoja

Pensas, joka kukkii pienin, vaaleanpunaisin kukin. Arka talvehtimaan.

Syreenin kukinnot. Eivät vielä auki.

Pilvet violetteja ja vaaleankeltaisia, harmaita. Eivät liiku. Metsän rajassa valo. Yritän muistaa viime kesän. Ensi kesän.

Uusi, mutkitteleva tie. Salaperäinen ilma, siitä mainitsinkin. Sellainen kuin hieman ennen ukkosta, sadetta. Luonto, kaikki, odottaisi jotakin.

Pienessä ruukussa kasvavat kukkasipulit eivät ole auenneet. Suuren ovat. Ne ovat vaaleanpunaisia. Ruusut eivät saa ollenkaan päästä kuivumaan.

*

Elokuvassakin sanat olivat vieneet naisen paikkaan, johon hän kuului.

Ei saa lakata uskomasta, joku sanoi.

*

Kirjaan ylös naisen, jonka tapasimme veteraanien muistomerkillä. Huuteli seppeleenlaskusta tulossa olleille veteraaneille. - Onneksi ette kaikki kaatuneet! Vanha veteraani nosti kättä, hymyili. Nainen messusi minulle ja tytölle oikeistolaispolitiikasta, viheralueiden tuhoamisesta. Juttelin aikani. Sitten sanoin että pitää mennä, tyttö on menossa katsomaan Nalle Puh-konserttia. - Nalle Puh on ihana!, nainen huusi ja jatkoi matkaansa kasseineen.

*
Vielä kirjaan huomisen, sateentuoksuisen metsän, myöhään jatkuvan valon.

Mietin, mihin aika kuluu, menee. Sataa hieman vettä kun pyöräilen töihin. Pihoilla tuoksuu sellainen hiukan kastunut ja pölyinen asfaltti ja puhkeamassa oleva luonto. Tuoksuu sellaiselta kuin lapsena, kesäisin.

Maalla kainalooni nukahtaa pieni savuntuoksuinen tyttö. Hänkin haluaa heittää keppejä nuotioon! Hänkin haluaa tehdä kaiken mitä teen, kulkea jalanjäljissäni, vetää isoa kastelukannua perässään!

Pysähdymme keinupaikalle. Pihaan juoksee viisi tyttöä valkovuokkoja käsissään. - tuolla on paljon kukkia! , he sanovat ja alkavat puhua. Puhetta tulee taukoamatta. En edes kysy mitään! - Meitä on viisi lasta, tytöt sanovat. - Monelta tuo menee nukkumaan?, toinen tytöistä osoittaa tyttöäni. - No, siinä kahdeksan aikaan...Tyttö virnistää. - Ei kun monelta se menee OIKEASTI nukkumaan. He hyppivät keinusta peräkanaa, putoavat pölisevälle hiekalle ja nauravat. Ilta-aurinko paistaa kuusten välistä.

- Kuule, sanon tytölle, joka istuu keinussa ja katsoo vanhempia tyttöjä. - Isä tulee kohta hakemaan meidät. - Ei!, tyttö huutaa, sillä joka asiaan on nykyään vastattava sillä tavalla.

Vieraat tytöt katselevat meitä tietäväisesti. - Tulee jos tulee, pienempi tyttö sanoo. - Jos ei tule niin ei tule, isompi sanoo ja he ottavat lisää vauhtia, mäellä juoksee lisää lapsia.

*

Minä ajattelen pieniä tarinoita. Espoossa on ihmeellisen hiljaista ja vehreää. Eilen veimme auton huoltoon Niittykumpuun ja kävelimme siitä Olariin toiselle mummolle. Ei näkynyt paljon ihmisiä; pihoilta kuului kahinaa ja lapion kolahduksia. Muuten oli hiljaista.

*
Löysin vahingossa hiidenkirnua bussipysäkkimme takaa. Siellä ne olivat, mustina, hiljaisina ja täynnä vettä.

*

Tärkeintä olisi sellainen vapaa tila, ettei olisi päättänyt itselleen mitään, määrännyt itseään tekemään mitään.

Venäjäksi laulava koira

Kaipaan jotakin, johonkin.

Lennätämme lennokkeja urheilukentän lähellä. Yöllä herään, mies kulkee ympäri pimeitä huoneita, availee ovia. - Mitä ihmettä teet?, kysyn. - Se venäjää laulava koira!, mies sanoo, etkö kuullut!! - No en! - Se laulaa täällä jossain itsekseen, missä se on?! - En minä kuullut mitään, sanon. Tytön pieni venäjäksi laulava koira-avaimenperä, siellä jossain se laulaa öisin itsekseen. Lopulta se löytyy, kylpyhuoneesta, ja on koko loppuyön aivan hiljaa.

Aurinko laskee, kultaa männynoksat. Tänään pyöräilin meren ohitse ja iltapäivällä kävin ruuhka-Helsingissä.

Äiti oli tehnyt siikakeittoa ja munkkeja. Istuimme alapuistossa ja katsoimme kuinka lapset juoksivat. Hiekka lensi tuulessa. Valkovuokkoja on tänä vuonna paljon, niitä on kaikkialla. Pihalla kasvaa sinivuokkoja mättäittäin.

Kotona tyttö kaivoi huilun esiin, halusi tanssia.

Pian on toukokuu.

Ehkä näkisin paremmin jos katsoisin. Joka päivä hän soittaa, vain voittaakseen. Männyt huojuvat ikkunan takana, lapsena keräsin rannan puista pieniä käpyjä. Ei tuule,oksat eivät liiku. Kevät kohisee iltaisin ikkunan takana, kaupunki elää. Aamuyöstä herään lintujen lauluun, ja valo; se tulee varhain. Muut nukkuvat.

Kevät herää, aamulla on viileää. Päivisin lasten huudot kaikuvat pihoilta. Minä löysin bussipysäkin takaa uuden kallion, kun menin vahingossa metsään. Lähteissä oli vettä sisällä, mustaa vettä. Olin liian aikaisessa. Ihmiset liikkuivat hitaasti, kuin unessa. Bussit tulivat ja menivät.

*

Metsässä näimme tikan, se jatkoi työtään kaikessa rauhassa. Nojasin kalliota vasten, puun juuresta kasvoi uusia puita, pieniä taimia.

*

Kuvia maalta ja metsästä

Ehkä vielä on viileän aika, kukat kuitenkin jo nupuillaan. Tietyömaan ääniä, liikennettä. Ajattelen pölyistä tietä maalla, neljää kissaa, jotka makailivat auringossa. Tyttö laittoi pajunkissoja taskuihin, omiksi pieniksi kissanpennuikseen.

Maalla paistoi aurinko, tuuli pölytti hiekkaa kylätieltä ja maasta. Pelto oli savinen kuu, täysikuu katsoi illassa salavien välistä hiljaiseen puutarhaan. - Mitä sinä näet, minä ajattelin.

Kastelin kukkasipulit. Tyttö haki omat pienet kottikärrynsä, kuljetti oksia, haravoi.

*

Salaojat vettä tulvillaan, pelto aaltoilee, kohoaa kuin meri, jatkuu rakennusten takana silmänkantamattomiin.

Valokuvatorstai/ Rappion estetiikkaa

Leppävaara, Espoo, Maaliskuu 2008

Kuvia maalis-huhtikuulta

Keväällä

Minä kirjoitan kaiken piiloon, kaiken, jotta et näkisikään kaikkea. Sanat tulevat minua vastaan ja jo aamulla on jalkojeni alla pölyinen asvaltti, meri siellä kaukana, jossain, kesällä kulkevat lautat saariin (aiemmin olin sanoa, etten oikein pidä kesästä, pidän siitä, kun on hieman viileämpää).

En suunnittele mitään. Ajatukseni hajoavat pilverepaleiksi, tänään en katso ketään. Menen outoihin paikkoihin. Äitini kampaa tyttäreni hiukset, ne leijuvat auringonvalossa kuin pieni kiharainen pilvi. Ikkunan valojuovassa leijailee pölyhiukkasia, tytär sanoo: katso, lintuja!

Miten pieniä lintuja!!

Olen iloinen että tänään on juuri tämä päivä, kaikki asiat on aseteltu varastoihin odottamaan omaa aikaansa. Minulla ei ollut avainta aamulla. Yhden olen suunnitellut, pienen kevään. Viime viikolla oli vielä lunta, meidät pakattiin autoon kuin olisimme jossain koneistossa sisällä. Rattaat, naks, kasaan ja lyttyyn. Kaikki laukut ja tavarat tavaraluukkuun. Meidät autoon, vyöt kiinni, nyt kaikki on taas kunnossa, olemme yhdessä tässä pienessä tilassa mistä ei voi paeta, kaikki turvassa.

Illalla kallioilla on hiljaista ja näkyy kauas. Viime vuonna minä istuin tässä yöllä ja surin. Minulla oli ylläni vihreä mekko. Hän nukkui jo. Minä en, koska aurinko ei ollut vielä laskenut, ja tuulenvireen saattamana juoksin alas kallioita, kotiin, minun pitää mennä, niin oli tuulikin sanonut. Pitää palata kotiin.

Päivä

Uupumus alkaa helpottaa, sillä kevät tulee vihdoin. Talvi on ollut raskas. Tai oikeastaan kaikki alkoi joulukuussa. Otin kai liikaakin hommia; kyllä, sanoin aina. Voin ottaa.

Ihmiskohtalot tuntuvat raaistuneen, sekin näkyy. Ennen: "no, minun tyttäreni tulee kohta kylään. Palvelutalon bussilla käytiin eilen kylpylässä". Nykyään kuulen sellaista, kuin että "isäni hakkasi minua kun tuli sodasta. Olin vain kaksivuotias".
Tai "moni nainen olisi kuollut jos olisi kokenut sellaista kuin minä". Tai "minulta on juuri löydetty kaksi syöpää". On paljon kiusattuja, jotka alkavat kertoa asioitaan vasta nyt. Syrjäytettyjä, kaltoinkohdeltuja. Sairaita.

Eräs nainen huusi, että aikoo langettaa kirouksen päälleni. Tapasin hänet sattumalta kaupassa, olin tytön kanssa lastaamassa ostoksia kassiin. - Anna anteeksi, nainen sanoi, ethän kanna kaunaa! - En tietenkään, sanoin. Kassa seurasi keskustelua ihmeissään.

Eipä silti. Tänään oli virkistävää pyöräillä taas töihin, menin merenrannan ohitse, kahvila oli avattu ja rannalla aika paljon ihmisiä. Palasin kotiin metsän kautta, tyttö odotti mummilla. - Tulepas äiti, hän sanoi heti ja tarttui kädestä. - Tulepas leikkimään!

Köynnökset

Ajattelen, minkä voimalla ihmiset kirjoittavat täällä. (missä?) Senkö, että he luulevat keskustelevansa?

Oli hassua, että olin nähnyt unta junista, ne kulkivat nopeasti ja olivat liian suuria, minun oli paettava niitä. Kukkulalle kiipeäminen ei auttanut, minun piti palata kauemmas, lapsuuspihalle. Siellä olin turvassa.

Unessa myös joku poika, nokkava sellainen. Nokkava, ehkä levotonkin. En tiedä mitä hän kuvaa.

Mitä muissa unissani oli? En muista, kaikki on kirjoitettu maalla ylös, pieneen vihreäkantiseen kirjaan.

On shokki palata radanvarteen, katsoa ikkunasta kun ruuhkajunat kulkevat. Mutta tänään palaamme kotiin, päivää aikaisemmin kuin oli sovittu. Odotan jo köynnöksiä, niiden huojumista tuulessa.

Tuuli laulaa puissa, ikkunankarmeissa. Ohut lumi peittää maan, avaan ikkunat jotta tuuli kulkisi nopeammin. Jostakin tämä tulee, asettaa levottomuuden minuun.

*

Jos yhtäkkiä tietäisit, mitä tehdä? Etkä kuitenkaan voisi.

Minun piti sanoa jotain, että kirjoittaisin. Edes jotakin. Ajattelin, etten olisi minä, jos tulisin sinne, enkä tietäisi mitä sanot.

Tuuli laulaa. nurkkien kohdalla ääni nousee. Olen oppinut tuulen äänialat; tuuli on arvaamaton.

'

Kuvia pääsiäisestä

Sanoja

Tällaisina aamuina on ikävä johonkin. Junat liikkuvat äänettömästi ikkunan ohitse, lyhyet ja pitkät, lähi- ja kaukojunat. Taas menee yksi, tässä minä istun.

Illalla kuvasin auringonlaskua, violettia ja oranssia, sen edessä oli mänty. Männyistä tulee mieleen lapsuus, kotipiha, kalliot.

Luovuin monesta ajatuksesta mutta niitä tuli aina lisää. Luovuin sanoista, rypistin niitä, paperit putosivat lattioille.

On aamuruuhka, katson sitä ikkunasta. Minut on heitetty tänne. Jotta kirjoittaisin? Jotta näkisin oleellisen? Täällä on tyhjää, huoneissa voi kulkea vapaasti, ja kaikuu.

Novellinpätkä tai jotain

Nainen istui metsän reunassa ja veti kumisaappaita jalkaansa. Niiden varsiin oli kirjottu nimiä paksulla tussilla. Lumen alta pilkotti jo syvänvihreä sammal, tumma lumen painosta ja vedestä.

Jotain oli tapahtunut eikä hän tiennyt mitä. Jokin vain oli muuttunut. Jokin mihin ei tuntunut voivan mitenkään vaikuttaa. Oksat kurottelivat häntä kohden kuin haluten repiä hänestä jotakin. Taivaan ylle oli levinnyt harmaa pilvimatto.

Metsässä oli hiljaista, oksat läpsivät takkia ja tarttuivat huppuun. - Mitä te oikein haluatte?, hänen teki mieli huutaa mutta ei viitsinyt rikkoa rauhaa, hiljaisuutta.

Nainen näki tutut merkit, suuren kiven, kaatuneen männyn, mättäät, joilta hän oli kesällä poiminut mustikoita ilta-auringon valossa.

Aina hän jotenkin tiesi miten olla, mitä seuraavaksi tehdä. Ei sitä kukaan ollut hänelle opettanut. Päivät vaihtuivat, matoivat ohitse tai kiisivät kuin linnut. Mihinkään ei voinut tarttua. Talvi oli ollut liian lämmin, lunta laikkuina siellä täällä. Latu pellon reunassa ilmestyi ja katosi.

Viime viikolla saapas oli pudonnut umpihankeen, tänään vettä oli joka paikassa, mutta ei kevättä.

Kuvia viikkojen varsilta

Muistoja, luettelo

Oma mielikuvitushahmo (tai oikeastaan niitä oli kaksi). Tapetista raaputetut palaset, ilta-aurinko lastenhuoneen seinässä ja nukkekodin katossa. Myöhäinen pimeä ilta, kun katsoin keittiönikkunasta talon ylitse lentävää lentokonetta, silloin joskus.

Pienet kivet, purot, rannassa hiekkaan muodostuneet vanat joita pitkin vesi virtasi. Jännittävät pukukopit. Pitkä matka äidin viltiltä jäätelökioskille.

Hiljainen koulunpiha kesällä.

Nukenvaunut. Kallioon porattu kolo jossa sekoitettiin mutavelliä. Pihan syreenit. Heinäkuun hiljaisuus lähiössä, helteiset kadut, hiekkalaatikot, tutut kalliot.

Talvella muoviset pienet kelkat joissa istui viisi (vai montako niitä oli?) miestä. Niille tehty mäki. Pelottava rusettiluistelu. Palkinnoksi saatu lastenkirja ja rypistynyt rusetti. Liian kuuma ja makea mehu.

Hiihtolatu alas mäkeä siellä, missä nykyään kohoaa kerrostaloja.

Suuret lumikinokset matkalla kouluun.

Iltapäivä, sama päivä

Kevät tuli niin yllättäen. Maanantaiaamu oli valoisa ja lämmin. Hän huomasi miettivänsä, mahtuiko tytön välikausihaalari vielä päälle. Oli kuitenkin vielä helmikuu, mutta talvea olisi kenties turha odottaa enää.

Hän oli kaivannut jo pitkään jonkinlaista lepotilaa; jotain rauhaa, missä mikään ei uhkaisi. Voisi olla nimetön; tilaa, missä ei tarvitsisi olla varsinaisesti mitään. Elää vain rauhassa.

Kevät tulee siis jo helmikuussa, hän ajatteli ja mietti kukkasipuleita ruukussa. Samalla kun purki kattiloita kaapista, pyyhki hyllyt. Pesi pienet matot koneessa. Ripusteli pyykkiä, katsoi mitkä tytön vaatteet olivat käyneet jo pieniksi.

Tyttö leikki pienellä koiralla. Ei tuullut eikä satanut, vaikka synkkyyttä olisi voinut kestää kauemminkin.

Ja kevät oli täynnä suunnitelmia, tapaamisia. Aurinko valaisi kadut ja kauppakeskuksia rakennettiin. Hän päätti pestä ikkunat, istuttaa jotain vihreää. Mihin kaikki johtaisi, päätyisi. Sitä hän ei tiennyt. Siksi hän imuroi, teki maa-artisokista keittoa. Kaikki tällainen tuntui niin turvalliselta, harmittomalta. Että voisi vielä olla rauhassa, tehdä kaikenlaista tällaista.

Tyttö halusi maalata ja piirtää. Hän levitti pöydälle sanomalehden ja paperia, antoi maalia pieniin kasoihin: punaista, keltaista, kullan väriä.

Maailman täytyi, hän ajatteli, olla joskus rauhallinen. Täällä täytyi olla aikaa joskus pysähtyä.

Harmaa vesi

Nainen oli lukenut kirjailijasta, joka oli kirjoittanut jotain ja tullut revityksi tuntemattomien ihmisten taholta, saanut rintasyövänkin. Tuo nainen, joka vaikutti niin kiltiltä ja mukavalta haastatteluissa!! Mutta TUNTEMATTOMAT ovat julmia, nainen ajatteli Eivät he välitä kuka ihminen oikeastaan on; haluavat vain iskeä toiseen omat pelkonsa, vihansa, käsittelemättömät aggressionsa. Kuka tahansa on otollinen kohde, ei kai sillä niin väliä edes. Ei hyökkääjille.

Nainen ei kestänyt drama-queenejä, saippuaoopperamaistyyppistä juonikehittelyä tavallisten ihmisten elämässä. Hän ei kestänyt jatkuvasti imeviä, imeviä tunneihmisiä; he kuluttivat loppuun, täyttivät jotain kohtaa itsessään. Hän ei kestänyt tuntemattomia neiti näpsiä, jotka tekivät omasta mielestään tarkkoja henkilökuvauksia ja olivat pakahtua omaan nokkeluuteensa.
Hän ei kestänyt elämänkriiseissään painiskelevia ihmisiä, jotka melkein psykopaatinomaisesti purkivat traumansa toisiin ihmisiin.

Ei. Nyt kun lattia oli revitty auki ja kylmä, harmaa vesi oli valunut lattioiden alle kalliosta ja kaikki lattiat olivat täynnä kattiloita. Hän ei jaksanut kestää mitään ylimääräistä. Eikä hänen onneksi tarvinnutkaan

Hän oli valinnut itsensä suojelemisen. Oman huoneen, oman tilan.

Ranta

Löysin vanhan negatiivin, käpristyneen. Kuvat on otettu kotikyläni rannasta, ehkä joskus 80-luvun alussa, ehkä olen ottanut ne itse omalla laatikkokamerallani. Meillä oli tapana käydä isän kanssa valokuvaamassa.

Silloin rannankin ympärillä oli metsää vain, metsää ja rauhaa.

Nimetön

Jos sanon jotain se katoaa, sitä ei enää ole, kuin lunta

Sisäviikko

Ikkunan takaa näkyy sumua. Eilen maassa oli lunta, oli pakko mennä flunssasta huolimatta ulos; edes vähäksi aikaa. Leikkitelineellä oli joku mummo kolmen lapsenlapsensa kanssa. - Meillä on lunta tähän asti, hän sanoi ja näytti polvea. - Missä?, kysyin. - Rovaniemellä, hän sanoi.

Tyttö kiipesi leikkitelineeseen ja pieni poika perässä. Poika oli mätkähtää alas liukkaasta telineestä. Yhdessä puistossa kauhistelin kun tyttö kiipesi niin korkealle ja niin ketterästi. - Minä annan aina vain mätkähtää alas, joku koti-isä sanoi minulle. - Oppivatpahan siitä!

Olen taas lukenut Riina Katajavuoren Lahjat-kirjaa. Tämä oli nyt ehkä kolmas kerta. Ensimmäisellä lukukerralla se tuntui liian negatiiviselta; mutta silloin tyttö oli pieni ja tuhisi vain, elimme pumpulissa. Nautin lukemisesta nyt joka kerralla enemmän. Varasin Katajavuoren muuta tuotantoa, odottavat kirjastossa.

Nämä sisäpäivät menevät muumitalolla leikkiessä, piirtäessä ja ruokaa laittaessa. Vaikka olen väsynyt, heräsin viime yönä kahdelta enkä enää sen jälkeen saanut unta.

Tiistaina tyttö näki lehdestä varvassandaalit, ja ilmoitti haluavansa sellaiset. - No, katsotaan jos ostetaan sinulle sellaiset sitten lähempänä kesää, minä sanon.

Illalla mies on lähdössä K-raudan kautta mummolaan. - Menette käymään isän kanssa kaupassa!, sanon tytölle, ja hän luulee heti, että ostamaan varvassandaaleita. Joskus tytön vauva-aikoina kysyin voiko mies mennä vähäksi aikaa ulos tytön kanssa, että saisin nukkua. Mies oli mennyt K-rautaan, joka oli ollut täynnä isejä vauvojen kanssa; rintarepuissa, turvakaukaloissa.

Leiki leiki äiti leiki!, tyttö huutaa minulle jos hiukankin erehdyn tuijottamaan ikkunasta ulos, ajattelemaan jotakin.

Omenankukkia ystävänpäivänä...

Laitetaan nyt omenankukkia tähän kun ilmasto on muutenkin sekaisin. Olen odottanut vielä pimeitä talvi-iltoja, isoja lumikasoja, mutta keväthän näyttää olevan tulossa, ja pääsiäinen.

Eilen paistoi aurinko ja illalla myrskysi; räntää satoi vaakasuoraan ja pelkäsin että ikkunan takana olevat puut kaatuvat. Niitä on katkennut tässä joskus; en tiedä miksi. Tyttö haluaa katsoa ikkunoista "katkenneita puita".

Taas tuulee.

Tänään puhuin kevätverhoista transfrenssistä tulevista menneistä säästä yhteyksistä tapaamisista lapsista kukista.....

Tänään ajattelin puita, lunta, unia, runoja, musiikkia

Rauhallista ystävänpäivää

Helmikuun meri

Kävelen rantaan; meri on tyhjä, hiljainen ja levollinen....

satamassa valot, vanhat kalastajien asumukset

ja viisi joutsenta ui kohti, kaksi aivan valkoista, kolme harmaata, kesyjä joutsenia, kurottelevat kohti, ei minulla ole ruokaa teille, ne takertuvat toisiinsa kiinni, tanssivat toisiinsa kiinnittyneinä.

Harmaa leviää meren ylle, pieni sumu, hiekkatietä pitkin takaisin, meren yllä (tai takana) näkyy oranssi auringonlasku kuin lupaus jostakin,

ei mikään lopukaan kesken, ihmiset liikkuvat hiljaa, aamulla kaupungissa hiljainen sumu

Runo

Kuljet omia teitä. Talot litistyvät, vääntyvät, kääntyvät nurinniskoin. Lumi sataa alas ja sulaa heti, männyn oksaan jää lumipeite kuin taulussa. Kaukana näet että juna menee, siellä, alikulkusiltojen alla missä oli piirroksia ja mihin lapsi heitti rukkasensa. Kävelit mäkeä ylös, löysit metsän, melkein koskemattoman, nuotiopaikan, uusia kasveja, neljä peuraa.

Junat menivät niittyjen halki, vihelsivät kovaa. Että olisin vielä se ei-ihan-lapsi, menisin katsomaan kun junat lähtevät tai vain lähtisin

Antaa muiden piirtää sinusta millainen kuva tahansa, pysy tässä äläkä käänny, talvi lepää vieressäsi hiljaisena, juna heijastuu jäätymättömän joen pintaan

*
Iltaviiden pimeässä istuimme rapun edessä, odotimme äitiä, leikimme juutalaistyttöjä jotka olivat saaneet sotilailta palan suklaata - harvinaista sota-aikana - avasimme kääreen, oliko se T-kaupasta vai Pikku-Elannosta. silloin oli pieniä kauppoja teiden varsilla, niistä sai paperipussissa eloleipää ja tiskeiltä kaneliässiä, ja koneet lensivät yllämme, tiesimme että kellarissa on väestönsuoja, piti avata raskas ovi, sieltä meni tikkaat pimeään

maanalaiseen käytävään talon sortumisen varalta

mutta ulostuloaukko oli niin lähellä maata
että ajattelimme jos talo sortuisi ei sieltä pääsisi kuitenkaan ulos

ja sitten äiti sanoi: nyt sisälle! On jo myöhäistä ja pimeää.

Leikkiä

Tyttö hakee kulmakaapista tavaroita. En kiellä, tällä kertaa. Hän tuo piirustustarvikkeeni,kynäpurkin.-Mitä Emilia tekee?,kysyn.- Tekee jutun, hän sanoo. - Tekee äidille jutun.

Aiemmin olemme leikkineet muumitalolla ja sen asukkailla. On ukki, on Emilia ja eno. Isä tulee autolla kotiin, ja aina kaikki lähtevät kouluun. Laitan pieneen pussiin postimerkkejä,"koulukirjoja". Mummi on ostanut kierrätyskeskuksesta kaksi espanjatarta; toisen käsi on mennyt jo poikki. Sillä tyttö ei millään voi leikkiä: "se on rikki!", hän toistaa. Yritän laittaa pienen kulhon nuken käteen. "Katso, se tuo ruokaa eläimille". Asetamme puiset eläimet jonoon. Torni pitää tehdä uudestaan ja uudestaan, ja tyttö nauraa, kun se menee rikki. - Tee uudestaan, äiti!!

Musiikista tyttö haluaa aina (en tiedä, mistä hän sen löysi), isän levyn, jossa lauletaan " Timothy Leary is dead"!! "Entä muumit?!",minä kysyn! -Miesmusiikkia, tyttö sanoo ja tanssii, pyörii ympäri olohuonetta.

Ja sitten piirrämme. Minä piirrän, Emilia pyytää mitä piirretään. - Siili! Ukki! Koira!

Hän saattaa jo yöllä nousta istumaan, vetää peittoa yltäni, sanoa, "mennään leikkimään äiti"! Ja minun pitää vain sanoa: "ei nyt, nyt on yö".

Sitten tyttö kiipeää isän syliin, tietokoneelta pitää näyttää musiikkia, isä miettii mitä "Tubular Bells..."....ja lopulta Paul Ankaa: " Oh, please, stay by me, Diana...." ja tyttö laulaa musiikin mukana: "Äitiii, äitiiii"....

Runo

En halunnut tulla tunnetuksi minään



pidetyksi minään


Sinä pidit minua

niin hyvin




olisin halunnut



haluan

Keskiviikko

Taivaan valo on vaaleankeltainen. Kaukana metsänrajassa ohutta violettia. Ajattelen moottoritietä, kaukaisia paikkoja. Puita, jotka kumartelevat teiden varsilla.

Metsässä tuoksui vesi ja sammal, lunta ei ollut joka puolella. Puro virtasi metsän läpi, ihan pieni puro. Otin tytön kainaloon ja hyppäsimme sen yli. Tyttö halusi upottaa kenkänsä veteen. - Heitä näitä käpyjä!, minä sanoin. Tarkkailen tyttöä kun menemme metsään; hän kulkee tottuneesti, näyttää kulkevan erilailla kuin kaupungissa, itsenäisemmin, enemmän omissa ajatuksissaan. Hän ei kiukuttele metsässä.

Voisimme olla täällä vaikka kuinka kauan, mutta tyttö löytää pienen sinisen muovikuulan ja työntää sen nenäänsä ennenkuin ehdin tehdä mitään. Tuhisee kuin pieni siili. Menen näyttämään terveyskeskukseen. Päivystysjono on pitkä. Somalinainen violetissa viitassaan pysähtyy kohdalleni, katsoo minua silmiin. Hänen nenänsä on murtunut ja silmä mustana. Hänet on hakattu, ajattelen. Suomessa asuvien somaliyhteisöjen sisällä on paljon naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.

- Ei täällä kyllä mitään näy, hoitaja nauraa kun tyttö tuhisee. - Ehkä se on tullut jo pois.

Kotona tyttö nukahtaa heti, lunta sataa hiljalleen, iltapäivän rauha.

Viime viikolla kun myrskysi, seisoimme kalliolla, piirsimme lumeen kepeillä, kuviot peittyivät nopeasti. Kuin kaikki salaisuus. Ehkä keväällä lumen alta löytyy nimi, kevyt sana.

Tammikuussa

En ollut halunnut sanoa mitään. En ollut halunnut joutua kenenkään revittäväksi. Olin halunnut kävellä näitä jäisiä polkuja maahan katsellen, aina maahan.

Lumessa näin jälkiä, lumi vastasatanut. Keräsin lapaseen kimallusta, hankitimantteja. Parissa päivässä ihminen oli mennyt ohi, jättänyt harmaan jäljen. Autot eivät lakanneet kulkemasta. Talot mäellä seisoivat hiljaa, ikkunat pimeinä. En välittänyt aikamuodoista. Mitä väliä sillä oli, ennen vai jälkeen? Muistin kuitenkin, muistin tuon kaiken. Ikkunan takana huojuivat männyt, muutamia lauseita tuli päähäni, muistikuva. Se ei haalistunut eikä mennyt pois vaikka pyysin, kun en yöllä saanut unta. Lumi oli muuttunut vedeksi, rapisi ikkunalautaan. Muut hengittivät hiljaa unissaan. Minä käänsin tyynyn, vaihdoin puolta.

Päivisin kuuntelin ihmisten suruja, kävelin yksin halki jäisen maan. Ja ohitse tutun metsän, koulun, meren, jonka rannassa lokit huusivat. Töistä tullessa ilmassa tuoksui savu, koko matkan kotiin asti.

Halusin että sataisi ja myrskyäisi; illat pysyisivät pimeinä pitkään, pakastuisi, sataisi uutta lunta.

Pimeästä valoon

Novellinpätkä, uusia alkuja

Nainen mietti, miksi joistain ihmisistä jäi jäljelle kylmyys; kylmä kouristus, uhan tuntu. He tuntuivat leijuvan ympärillä kuin aaveet. Mitä he halusivat?! Nainen meni ulos, katsoi myrskylyhtyjen heilumista tuulessa. Kylmyys oli taas tullut; hän oli toivonut sen menevän ohitse.

Kaukana mäellä näkyi talo, johon syttyivät valot. Hän katsoi tietä ja mietti, miten voisi valita paremmin. Että olisi lämpimämpi.

Kyllä nainen tiesi, ettei mistään nykyään enää saanut puhua. Ei muistoista, menneistä, omista tunteistaan, ilman että joku taho oli heristelemässä nyrkkiä ilmaan. Tekemässä hienoja teorioita ja analyysejä - hänestä! Hyvänen aika. Mutta hän ei aikonut vaieta, ei. Niin vanha hän oli. Hän oli kertonut hoitajalle kuinka oli hypännyt pikkusisarustensa kanssa perunapeltoon pommilaivueiden lentäessä yläpuolella, mitä kaikkea hän oli jättänyt kertomatta. Ei hänen tarvinnut olla enää hiljaa.

Muut olivat tuntuneet ymmärtämättömiltä. Kuin pahaiset teini-ikäiset! Että jokainen asia, pyrskähdys, mikä tässä maailmassa tapahtui, kuuluisi juuri heihin. Mutta he olivat aikuisia. Vai oliko sellaisia enää?

Hän oli synnyttänyt saunassa yhdeksäntoistavuotiaana. Uudessa paikassa, äidin oli pitänyt hätistellä talon lapsia pois oven takaa. - Se synnyttää nyt, ne olivat huutaneet. - Mihin sekin vielä laitetaan?!

Mutta hänellä oli ollut jo pieni pesä valmiina, siinä kylmässä huoneessa missä he nukkuivat, koko perhe. Pieni pesä pienelle ihmiselle, joka syntyisi vieraaseen paikkaan. - Minä teen hänelle lämmön, hän oli ajatellut kävellessään aamulla navetalle lypsämään vieraita lehmiä.

Runo

Kävelen pimeässä, vesisateessa, valot kimaltavat mereen, pimeys on syvää ja tiheää. Valoja ikkunoissa; kyllä minä tunnen, tunnen kaiken, pimeä hiekkaranta, tuuli, en tarvitse sanoja

Kirjoja

Ikkuna

Päivän runo, Raimo S. Virtanen

KUIN LUMISATEEN YMMÄRTÄMINEN

Mika Waltari kirjoitti kirjan jossa hän
antaa neuvoja aloitteleville kirjailijoille.
Mutta lyyrikkojen erityisohjeista hän
jostain syystä jätti pois sen että heidän pitäisi
talvi-iltaisin katsella tähtisumuja hangessa selällään
ristinmuotoisina maaten.
Heidän pitäisi kuunnella lasten naurua,
katsella heidän leikkejään, seurata ruohon ja lehtien
kasvua keväällä ja haistella keväistä maata

Ja heidän pitäisi saatella puiden lehtiä syksyisin kun
ne tekevät matkan maahan, heidän pitäisi pitää
kuolevia kädestä, ymmärtää lumisadetta,
kävellä kevätsateessa surunsa voittaen, metsästää
pieniä lauseita jotka elävät ihmisten välissä,
ja katsella naisten silmiä

Ja runoilijan tunnistaa siitäkin, että hänen
sisaruksissaan tai lapsissaan on graffitimaalareita.
Tasapainottomuushan yleensä säilyy suvuissa.
Runoilijoiden pitäisi lukea aina lehdistä
pikkuilmoituksia ja pieniä uutisia, olla yksin
hiljaisuudessa ja rukoilla oikeaa tietä

Heidän pitäisi kiivetä mielessään vuorille, yrittää olla
tasavertainen auringon kanssa, kieltää helppo elämä ja
olla kieltämättä mitään. Heidän pitäisi ymmärtää
eläimet tasavertaisiksi ihmisten kanssa, hiljaisiksi
yhtiökumppaneiksi

Runojen kirjoittaminen on kuin lumisateen ymmärtämistä.
Runoilija joutuu keskustelemaan elävien ja kuolleiden kanssa,
eikä hän saa antaa ajan ja paikan kahlita liikaa itseään.
Ja hänen on Oliver Sacksin sanoin " ehkä hyvä tuntea
olevansa aina vasta alussa"

Mutta jos kuljet toista tietä, ehkä paras sääntö on tämä:
unohda kaikki mitä sanoin, muista vain nöyryys ja intohimo.
Minähän en niistä puhunut mitään.


(Raimo S. Virtanen)

Vuodenvaihde

Ilta joulukuussa

Ajattelen, että olisi hauskaa kirjoittaa jotain. Ja sitten pyyhin kaiken pois.Aloitan uudestaan, ja pyyhin. En voi ajatella mitään; en mitään erikseen, mitään järjestäytynyttä. Kokeilen josko nyt kirjoittaisin, kun ilta on pimennyt, lapsi nukkumassa.

Eikä ole lunta, on tuulta, harmaita sateisia katuja, myrskyjä. Ja silti kynttilänvaloa, lämpöä, rauhaa. On suunnitelmia ja kaipauksia.

Ajelemme Espoossa. - Mihin mennään, mies kysyy. - Käännytään vaikka tuonne, sanon. Pieni kylän osanen. Ajamme sen ohitse, ihan maaseudulta näyttää, mitä edemmäs ajamme. Tiloja, peltoja, järviä. Ajelemme siis päämäärättömästi. Tyttö on nukahtanut turvaistuimeen. Hämärä tiivistyy. Kaivan penkin alta kartan, ei kaukana kotoa, mutta uusilla teillä.

*

Joulupäivä

Joulupäivän ilta hämärtyy, näen heijastuksen ikkunasta. Hiljaista; pientä huminaa joka puolella, ulkoa tulee savun tuoksu. Pieni kuusi seisoo nurkassa iloisen näköisenä, kuin toiveikkaana pienine kynttilöineen. Kynttilän liekit lepattavat ilmavirrassa, näkyvät peilin kautta. Pieni joulukylä kirkkoineen hohtaa pöydällä.

Menen kävelylle, keskustan ja aseman läpi, takaisin tulen hiljaisempia reittejä. Päivällä olen tytön kanssa ollut kaksi tuntia ulkona: lammikoita joihin on mukava heitellä kiviä; hylättyjä pihoja, joki, hiekkatie sen varrella. Hiljaisuutta; ihanaa hiljaisuutta joka puolella, ja maan tuoksu. En osaa edes murehtia lumetonta joulua, rauhaa on kuitenkin. Tytöllä on uusi punainen talvipuku, mummilta lahjaksi saatu. Hän juoksee leikkitelineet läpi, kiipeää, nauraa. Ei mene teitä pitkin vaan nurmikoita, koluaa viemäriaukot, huutaa kaikkiin kuullakseen kaikunsa. Verkon alitse menemme pienelle kentälle, siellä on porttikin. Tytöstä on hauskaa laittaa se kiinni niin että minä jään sisäpuolelle, kurkistan pienestä raosta, joka on hänen silmiensä tasalla. Hän näkee silmäni ja minä hänen. Sitten hän alkaa huutaa äitiä, ei saa olla liian kauan toisella puolella, avaan portin ja hän tulee luokse, juoksee sitten toiseen päähän, verkon alitse, kaikki on jännittävää leikkiä. Hiljaiset tiet ja leikkikentät ja puisto, joulupäivänä täällä Espoossa.

*

On vihdoin aikaa pysähtyä, hiljentyä, kun koko joulukuu on ollut yhtä juoksemista muuttoineen, työkeikkoineen, siivouksineen, hoidettavine asioineen. Kotona pesen pyykkiä, vaikka on joulupäivä; koneen pyöriminen luo jonkinlaisen tunteen jatkuvuudesta. Kirjoitan lauseita, maalaan kankaalle kasvot. Siinä on ensin puita, mutta sitten kasvot ilmestyvät, en osaa vielä nähdä mitä niiden takana on, mitä kaikkea ne kantavat.

Joulurauhaa maalla

Joulun odotusta

Jouluviikko...

Joulukiireitä. Mutta tällä viikolla on näkynyt kauniita auringonlaskuja; kuten toissailtana Hämeenlinnasta tullessa tai eilen kun istuin bussissa matkalla Tapiolasta Espoon keskukseen; koko matkan katsoin vaaleanpunaista taivaanrantaa.

*

Listat on kirjoitettu, kaikki suunniteltu. Silti mitään stressiä ei ole. Kyllä kaiken ehtii.

*

Pätkiä

Yhtäkkiä tajuan, mitä en aio kuunnella yhtään enää. En aio ottaa enää vastaan jotain sellaista, mikä ei kuulu minuun. Mitä ei tarvitse ottaa vastaan. Ja olen helpottunut. Se polku on kuljettu. Noidat sihisevät polkujen juurilla. Sihisevät kunnes kihahtavat tyhjiksi, puff, lentävät ilmaan kuin tyhjentyvät ilmapallot, vinkuen! Kaikki tuhkana tuuleen.

*

Ikkunasta näkyy suuri joulukuusi ja valoja; silmänkantamattomiin valoja. Puut eivät ole lumisia vaan huojuvat mustina, hiljaisina. Postissa minulle tulee joku kirjallisuulehti, jota en muista tilanneeni. Joulukortit liimaan eteiseen peilin viereen. Mies ripustaa jouluvalot ulos. Kellari on vihdoin siivottu. Jouluruokaohjeet ovat pinossa pöydällä.

*

Lapsen hiukset ovat pörrössä kun hän herää. Mietin, mitä unia hän näkee; ensimmäiseksi hän sanoi tänä aamuna: pöllö! pöllö sanoo hu-huu! Ja eilen, heti kun silmät olivat auki, hän sanoi vain: kani!

*

Usvaa Nuuksiossa, joulukuu 2007

Kysymyksiä ja vastauksia

Luin Pastorin blogia (http://pastorinbloggaus.blogspot.com/) ja löysin jutun, johon olisi kiva vastata. Niinpä vastasin. :)



"Kerro jokaisen sanan kohdalla mitä asioita ja tunnelmia tulee mieleen. Jos siitä sanasta ei tule mitään mieleen, niin kerro jostain siihen läheisesti liittyvästä sanasta. Saa kertoa useampiakin asioita, jos sanasta muistuu mieleen paljonkin tarinaa. Lopuksi, keksi luetteloon yksi sana lisää ja muistele sanaan liittyviä lapsuusmuistoja."


Kampa

Jotain, mikä on aina kateissa. Sotkuiset hiukset. Poisleikatut takut. Äidin kauhistelu. Abiristeily, jonka jälkeen äiti selvitti hiuksiani kaksi tuntia. Olin laittanut kiharat risteilylle.

Lintu

Siskoni kommentti merenrannalla: eikö linnuille tule kylmä, kun ne ovat aina ulkona?

Meri

(Ihanat) myrskyt. Saaristo. Taivas.” Levätehdas” lapsena meren rannalla. Matinkylän ranta, johon kesäisin menimme lapsena äidin ja hoitolasten kanssa. Lokkien kirkuna, luettavana oleva kirja. Laituri talvimyrskyssä. Avanto. Hiljaisuus.

Kello

Aika. Kiire. En halua katsoa kelloa. En ole käyttänyt rannekelloa vuosiin.


Oksentaminen

Lapsuuden vatsataudit. Onneksi en koskaan kärsinyt minkäänlaisesta matkapahoinvoinneista, veneessä tai autossa. Jotkut oksensivat joka paikassa: bussissa, huvipuistoissa...

Mummo

Oma mummini, lapsuuden kesät. Verkonmerkit. Vaateliike. Villivadelmat.

Kirja

Lapsuudesta asti tärkeä. Kun ei ollut muuta, aloin lukea vanhempien kirjahyllyä läpi. Kirjastontädit sanoivat, aionko todella lukea noin paljon kirjoja kun lainasin. Äiti sanoi, että lapsena kun luin, en kuullut mitään mitä minulle puhuttiin.

Pipo

Pipopakko. Yläasteella hiukset jotka olivat hiuslakassa eikä pipoa millään halunnut laittaa päähän etteivät hiukset lytisty. Sitten menimme koulun vessaan piiloon ettei tarvitsisi mennä ulos.

Matematiikka

Opettajat. Jostain syystä matematiikan opettajat tuntuivat aina olevan ankaria, tai ehkä se johtui siitä että pelkäsin matematiikkaa. Ainoa mistä jossain vaiheessa jostain syystä pidin, oli derivointi.

Metsä

Metsä...metsän tuoksu, rauha, turva.

Ukkonen

Kiehtova ukkonen, valon vaihtelu, sade.

Sisko/veli

Täysin omanlaisensa ihmissuhde. Ei voi verrata mihinkään muuhun. Tulee mieleen hauskoja, yhteisiä juttuja. :)


Ikkuna

Ajattelen ihmisen sisäistä ikkunaa; ikkunaa ihmiseen, sieluun.

Joulupukki

Isä, joka lähti viemään roskia joka jouluaatto ja tuli valkoiseen partaan pukeutuneena takaisin.

Itsenäisyyspäivä

Jostain syystä vanhat miehet, sotaveteraanit. Ukki, jolla oli koko loppuelämänsä kranaatinsiruja rinnassa. Joillekin itsenäisyyspäivä on juhla ja onhan itsenäisyys tietenkin hienoa, mutta minusta päivässä on jotain hyvin surumielistä.

Matka

Tulee usein tarpeeseen eikä sen tarvitse välttämättä suuntautua maailman toiselle puolelle.


Lapsuusajan piha

Täynnä ihania puita ja kiviä. Kivessä oli kolo, se oli tuolikivi. Pihlajapuu oli hammaslääkärin penkki, siihen saattoi istua samalla tavalla, painautua taaksepäin. Joku toinen tuli kepilla "poraamaan" potilaan hampaita. Maassa oleva reikä, josta tuli kimalainen. Oksa joka näytti aivan ketunpoikaselta; pieni hoitolapsi aina itki kun luuli että se oikea kettu. ”Linnunpesät”, räystäiden alle muodostuneet renkulat joihin laitettiin kiviä linnunmuniksi.

Pelottava syvennys josta aina pelkäsin jonkun hyökkäävän, kun tulin pimeinä talvi-iltoina tanssitunnilta kotiin.

Mielikuvitus

Tärkeä asia, niin lapsuudessa kuin aikuisuudessakin.

Lisään itse sanan ( ei liity pelkästään lapsuuteen...)

Rakkaus

Toivo, ilo.


Lähetän haasteen kaikille jotka lukevat tätä blogia.

Lukemista

On paljon listoja, joka puolella. Listoja uutuuskirjoista ja uutuuskirjoista viisi vuotta sitten. Paljon luettavaa. Kirjastossa oli Esim. Esan varaus, mutta se peruuntui kun unohdin hakea sen. Luin sentään Karlstömin runot. En ole ehtinyt lukea. Tai jaksanut. Jos olen jaksanut, olen lukenut jouluntäyteisiä kotilehtiä, Kotiliettä ja sen sellaista. Miten kinkku paistetaan, miten vietetään ekologinen joulu ja muuta kodikasta.

Haluaisin tietysti lukea, keskittyä kunnolla johonkin. Uupuneena löysin hyllystäni vanhan Femina-sarjaan kuuluvan kirjan, Hän on sinun lapsesi. Sitä luin lapsena kerta toisensa jälkeen, en tiedä miksi se oli niin tärkeä. Aloitin lukemaan sitä taas kerran, helpottuneena siitä, että teksti on tuttua eikä tarvitse analysoida tai ajatella mitään järkevää.

Sen sijaan viikonloppuna katsoimme elokuvia; Meripelastajan ja Pianistin sivunkääntäjän.

*

Pätkiä


On tietysti ollut helpottavaa päästä pois joistain paikoista; jotkut tuntuvat pitävän ihmisiä otteessaan rautaisella kädellä. Heistä ei pääse eroon, koska he jäävät kummittelemaan uniin. Ikäänkuin kaikki sinussa liittyisi nyt heihin etkä olisi enää mitään ilman heitä. Eikä heistä voi erota riidoitta, sillä he eivät niin vain päästä irti. Mutta kannattaa kävellä vain eteenpäin taakseen katsomatta; kävellä, jos siltä tuntuu.

*

Savupiipun päällä istui pieni pahankurinen noita. Sillä oli ohuet hiukset ja se luuli hallitsevansa maailmaa. Sieltä se sinkosi alas arvioitaan, tuomioitaan, jatkuvaa marinaansa talon asukkaisen kiusaksi. Noita oli kuin pieni piru toisella olkapäällä. Mutta toinen olka oli tyhjillään.

*

Tässä talvivalossa ajattelen lunta, irtiottoja, vapautumista. Taivaanrannassa näkyy kevyt valo; tuohon suuntaan ajamme aina kesäisin. Olen irti kaikesta. Sekään ei tunnu hyvältä. Nukkunut liian vähän. Kykenemätön tarttumaan kiinni.

*

Joulukuun sumua

Ajatustenvirtaa

Mieleen tulivat maalaistiet kun ajettiin PoriJazziin, silloin kun Stevie Wonder soitti, ei meillä mitään lippuja ollut mutta oli viltti, mansikoita eväänä, kaikki valoisaa, kuultiin ihan hyvin, sitten pimeitä maalaisteitä kotiin, valaistut kasvihuoneet pellolla, minulla kartta, enkä mistään huolimatta koskaan tiedä missä olen

*

Istun alas, pieni hengitys, kaikki hyvin, kello tikittää, tyttö näytti autossa joulupukkia jossain ylhäällä

kukaan muu ei nähnyt, en edes minä, äiti, en voinut sitä selittää

*

Ei pidä takertua mihinkään, ei aatteeseen, ei mielikuvaan, kaikki rajoittaa

*

enkä edes haluaisi sanoa mitään mutta kun on pakko on kerran pakko olla olemassa ja olla jotakin



*

Pikku tytöistä, naisista

Nyt kun minulla on oma pieni tyttö, ajattelen, miten voisin suojella sitä, niin, tytön maailmaa. Tietysti poikienkin maailmaa pitää suojella; lapsuutta ylipäänsä.

Äitini on perhepäivähoitaja, meillä oli aina lapsia, koko lapsuuteni. He tulivat seitsemältä aamulla ja lähtivät illalla viideltä. Oli tyttöjä ja poikia, eikä jossain vaiheessa lapsuutta mitään eroa tajunnut. Kaikki olivat vain lapsia.

Mutta nyt puhun tytöistä. Naisellisuudesta. Sillä en pidä siitä, että naisten pitää olla kuten miehet saadakseen arvostusta. Naisten pitää olla kuin miehet, tai vielä enemmän kuin miehet? Ei se mitään tasa-arvoa ole. Ajattelen asiaa, että olisi nainen, tai pieni tyttö, hyvä itsetunnoltaan, ylpeä itsestään. Ettei tarvitse piilottaa naiseutta tai ylikorostaa sitä, elää vain miehiä varten. (tässä vaiheessa tietenkin tuhahdetaan: eihän tämän ajan nainen millään tavoin elä miestä varten: hän luo uran, kasvattaa perheen, rakentaa talon, on kuin mies. Mutta millä hinnalla?)

Itse olin joskus aikamoinen poikatyttö , tappelin leikkipuistossa poikien kanssa niin että laamapaidan saumat ritisivät. Sekin muuttui; leikin vielä myöhään nukeilla - kyllä, Barbeilla. Muistan ala-astekaverini (pojan) sanoneen meille tytöille: tavataan sitten kun olette aikuistuneet. Mutta nyt kun menemme kirjastoon ja kävelemme yläasteen pihan läpi ja näen nuoret (lapset) jotka siellä ovat; ajattelen, että oikeastaan yläasteikäinenkin on vielä ihan lapsi. Ettei pitäisi niin varhain tarvita olla aikuinen.

*

Mutta lapsuuden leikkeihin; leikimme kyllä Barbien ohella myös naisarmeijaa; kiipesimme hyppynarun avulla kalliota pitkin ylös. Tai naisjalokivivarasta; piti olla mustat vaatteet ja kiivetä lähiökerrostalon tikapuita niin pitkälle kuin uskalsi. Jalokivenä oli kivi tai äidiltä hyvin salaisesti lainattu koru. Twistit oli viritetty lasersäteiksi rappukäytävään; niiden ali piti kulkea koskettamatta, ihan kuten Ihmemiehessäkin. Sitten aina joku naapuri tuli viemään pyykkiä kellariin, näki twistiviritelmät ja sanoi, että ulos siitä leikkimään.

Jossain vaiheessa inhosin sitä, että muut tytöt halusivat juosta poikien perässä, seistä kentän laidalla kun pojat pelasivat palloa...että kaikki oli pojat, poikien kautta. Olin itse saanut sen kuvan, että olen tärkeä ilman että tarvitsee aina yrittää miellyttää muita. Että voi ajatella omilla aivoillaan, keksiä omiakin juttuja.

Mutta nyt kun on oma pieni tyttö, alkaa miettiä asioitaan ihan eri lailla. Millaisen kuvan annan naiseudesta? Itsestäni? Naisten ja miesten suhteista? Edelleen haluan antaa sen kuvan, että tärkeintä on ystävyys ja rakkaus, ei niinkään kilpailu. Esim. kilpailua sukupuolten välillä en ole koskaan ymmärtänyt, ja pakko kyllä sanoa etten oikein naisten keskinäistä kilpailuakaan. Olen nähnyt sitä paljon, esim. naisvaltaisilla työpaikoilla. Joskus mietin: MISTÄ naiset oikein kilpailevat keskenään?

****

Mutta kuitenkin nyt ajattelen pienen tytön maailmaa; paperinukkeja, omia juttuja, pikku salaisuuksia, sitä, että saisi kasvaa rauhassa.

Sitten näen kun tyttö 2 v juoksee ainakin seitsenvuotiaiden poikien pallopelin keskelle, haluaa pelata mukana, pojat katsovat minua enkö tee mitään vai pitääkö heidän pelata tytön kanssa. Minä annan tytön juosta vähän aikaa mukana, sitten sanon että mennään kotiin, isompana sitten voit pelata.

Ja kun vien tytön äidilleni, jolla on vain pieniä poikia hoidossa, pojat huutavat: Emilia tuli! Emilia tuli! Ja ovat kuulemma kyselleet jo monta päivää, missä Emilia oikein on.

Pukemassa

Itsenäisyyspäivän vierailulle lähdössä. Vaikka vähän harmittaa kun ei heti mene sukka jalkaan. Mutta onneksi isältä voi aina pyytää apua. :)

Pikku pätkiä tarinoista tai ties mistä

Tajusin, että joka kerta kun astun kohti hän kääntyy toiseen suuntaan, tahallaan. Tule lähelle, mene pois, taitavaa peliä. Et koskaan tiedä, pitääkö hän vai vihaako.

*

Kuuset ulkona huojuvat, etteivät ne talojen päälle kaadu, onko kallioilla liian liukasta tänään. Päätän että kävelemme keskustan ohi, loskasta ja kaikesta huolimatta; ehkä seurakuntatalon ohi tai pienen gallerian, siellä on joku näyttely.

*

Unessa olin opettaja, eivätkä lapset totelleet yhtään. Olin menossa siskon kanssa runoiltaan, mutta koko tottelematon luokka oli mukana. Sanoin oppilaille että nyt riittää, nyt kävellään ulos täältä. Muut opettajat katsoivat minua hiljaisuuden vallitsessa. Yksi poika sanoi, että halusi kuulla runoja. Sanoin että hän voisi mennä toisen luokan kanssa. Pelkäsin muiden reaktioita, mutta he olivat helpottuneita. Hekin olivat uupuneita.

Runoja huudettiin mikrofoneihin, kaikki oli kirkasta, selkeää.

*

Kolme runoa Sanna Karlströmiltä

Muilla on nuket,
tai että itse on
ei kenenkään nukke
jonka mekanismi rikki,
taivas on polttava ja silmissä
ruoho kasvaa peittäen näkyvistä,
yhä minä katselen sitä onnea.




*


Istutaan keinussa, keinutellaan,
kahden kettingin varassa vielä.

Älä väsy, väsy siihen.

Kuin kuuntelisit jotakin ääntä,
kuvitteellisen kissan askellusta,
hengitystäsi joka yhtäkkiä tulee
kahisten kuin paperi.


*

Avaan käsien ottimet,
vielä joku on tätä todistamassa.

Ihmettä on pyydettävä
moneen kertaan ja nimeltä,
toistuva vahinko minulle tarkoitettu,

hetkeksi mennyt läheltä,
kuin lapsuus, toteutunut
enneuni.



(Sanna Karlström, Päivänvalossa,Otava 2007)

Sateista, ostoksilla, itsenäisyys

Eilen vein tytön mummille hoitoon ja kävimme sateisessa Helsingissä asioilla. Kävin Askarellissa, en malttanut olla ostamatta pientä nallea, sille omaa lapiota, sahaa, koria, kukkaruukkuja ja puuroastioita. Ajattelin tehdä sille kodin. Ja antaa tytölle, tietysti. - Nyt lopetat sen leikkimisen!, mies sanoi kun autossa sovitin sahaa nallen käteen.

Ilta pimeni ja päivä vaihtui, ja taaskin on synkeää. Etsimme automaattia ja valokuvausliikettä ja kävimme poliisiasemalla jonottelemassa passia.

Eilen Kauniaisissa pistin merkille, miten paljon vanhuksia on liikkeellä. Paljon enemmän kuin aikaisemmin. Joku, varmaan veteraani itsekin, huusi äsken radiossa, että ne jotka sotivat Suomelle itsenäisyyden ja jälleenrakensivat Suomen, eivät juhli Linnassa kuten tyhjäntoimittajat, vaan makaavat yksin kodeissaan ja hoitolaitoksissa ilman, että saisivat kuivia vaippoja ylleen saati pääsisivät ulos. Niinhän se onkin.

Ajattelen sotakertomuksia ja kertomuksia entisajan elämästä, joita olen vuosien varrella töissä kuunnellut. "Tärkeintä on, että Suomi selvisi." "Ne ovat suuria asioita" (Karjalan mahd. palauttamisesta) "Viipuri oli kyllä kaunis kaupunki". "Meillä juoksivat siat sisällä, kun olin evakossa Pohjanmaalla! En suostunut syömään joulukinkkua, koska olin kesällä leikkinyt sen kanssa". " Kyllähän äidillä oli raskasta seitsemän lapsen kanssa; en ymmärrä miten hän jaksoi. Isä kaatui sodassa, hän jäi yksin lasten kanssa". " Venäläiset kun juhlivat Helsingissä, veljeni huusi pikkupoikana ikkunasta: mitä te lyssät siellä huulatte!" " Joimme rukiista tehtyä kahvia, tai joskus voikukista tehtyä!", "Kyllähän se äiti meitä kuukausia evakossa etsi ennenkuin löysi!"

Ja kaikkea muuta; paljon tarinoita, elämää.

Tänään vierailulle. Tyttö vaikuttaa flunssaiselta, on synkkää ja pimeää. Mutta kadut ovat hiljentyneet.

Pätkä

Loska valuu talvikengistä sisään. Hän tajuaa taas kerran olevansa se, jota ei oteta mukaan peliin. Hän saa heittää pallon kentän laidalta, kun joku potkaisee sen ylitse. Säälistä, vain säälistä hän saa olla mukana. Joen vesi on sulaa ja koululaiset huutavat kentillä. Katot kenties taas romahtavat. Linnut etsivät ruokaa. - En ole ehtinyt kallioillekaan pitkään aikaan, hän ajattelee. - Mihin aikani katoaa, johonkin mustaan aukkoon.

Merenrannassa tuulee, hiekka lentää kiviä vasten. Mikään kun ei ole miltä näyttää. Hän istuu märälle laiturille. Lautat ovat lopettaneet kulkemisen, lokit kirkuvat etsiessään ruokaa. Tuolla on laituri josta oli tapana heitellä mato-onkea veteen, ja tuolla on saari johon hiihdettiin jään ylitse. Mutta nyt meri on sula ja kaikki on harmaata, hän haluaa olla yksin ja sekin väsyttää, mutta ihmisiä ei nyt kertakaikkiaan jaksa.

Maanantai

Tällaisina maanantaipäivinä olen kyllästynyt kaikkeen. Ennenkaikkea kaikkeen mitä tapahtuu verkossa; kaikkeen virtuaaliseen. Ajattelin, miten paljon minulta oikeasti kuluu aikaa johonkin aivan turhaan? Ja väsyttää?! Vire on kokonaan kadonnut. Luovuus katoaa nettiloskaan.

On pimeää aamusta alkaen. Eikä tule valoisampaa. Kenkäni kastuvat matkalla töihin. Tuntuu kuin olisin puoliunessa. Kotimatka tuntuu kestävän ikuisuuden.

Tällaisina päivinä tekisi mieli mennä talviunille tai johonkin turvaisaan pesään. Kotona haluan tehdä jotain kaunista; tekisi mieli maalata, muovailla tai askarrella. Laitan jouluradion soimaan. On jo parempi mieli.

Mies lähtee käymään kirjastossa, enkä jaksa nyt mukaan vaikka yleensä lähtisin. Yöllä näin unta kahdesta miehestä lentokoneessa. En muista muuta.

Jos marraskuu on pimeä, voi joulukuu olla vieläkin pimeämpi.

Sunnuntai

Tänään leivoin piparimuffinsseja.

Lauantai

Lauantai-iltana mies hakee meidät kotiin. Olemme olleet vanhempieni luona, syöneet kynttilän valossa. Piha tuntuu pimeältä ja kotoisalta, ihmiset ovat jo laittaneet jouluvaloja. Minä en vielä. Täytyy muistaa hakea tänä vuonna esiin puiset tontut, jotka eräänä kesänä askartelin pohjois-karjalaisista heinäseipäistä. Tein veljelle omat, tai niitä tuli niin paljon että kaikki saivat tonttuja. Veli piti niitä koko vuoden terraarionsa päällä, viljakäärmeensä kodin katolla.

Kotona näen että pöydällä on Seura-lehti. Äimistyn, ja muistan että tilasin sen jokin aika sitten hetken mielijohteesta. Se tuntui minusta maanläheiseltä valinnalta silloin. Nyt katson ihmeissäni Seura-lehden ensimmäistä numeroa pöydällä. Ehkä ne ovat sellaisia lehtiä, mitä luetaankin vain lomilla, jossain maaseudulla, tai odotushuoneissa.

Tyttö pyörii edestakaisin olohuoneen matolla, pyörii, tanssii. Hän oli ollut äitini ja hoitolapsien kanssa Matinkylän monitoimitalolla katsomassa tanssiesitystä lapsille ja sen jälkeen tanssi koko illan: huiveja, värejä...Hän on myös niin kiinnostunut luistelusta (kun sitä näkyy televisiossa tms), että olen ajatellut hankkia hänelle harjoitusluistimet. Niitä saa jo kai aika pienillekin. Missähän omat luistimeni ovat?

Kaikenlaista on tapahtunut, en pysy itsekään perässä. Olemme metsästäneet karanneen koiran omistajia. Suuri koira seurasi meitä pihallamme. Lähetystorin miehet, jotka olivat tulossa hakemaan hoitopöytää, eivät uskaltaneet tulla autosta ulos. Koira oli melkein kainaloon ulottuva. Se nuolaisi tyttöä, joka huusi: kiitos!

*

Miehellä on tapana joskus lukea minulle pikku-uutisia ääneen. Joskus kiellän, jos uutinen on hirveä. Nyt hän lukee, että elokuvaohjaaja Lauri Törhönen on sanonut (City-lehti 22/07): "Vantaa on vain ympäristövaurio, Espoo on ympäristörikos." Siitä olen aivan samaa mieltä! Hyvää kun täällä sekaan mahtuu, rumia toimistotaloja ja halleja eikä muukaan rakentaminen ole välttämättä kauneimmasta päästä. Kun on vain se talopaketti tai kauhea kauppakeskus saatava tökättyä mihin tahansa väliin, muusta ympäristöstä tai naapuruston rauhasta piittamatta.

*
Takana on pakkaamista, purkamista, huonoja unia, väärinkäsityksiä, sekavaa aikataulua, väsymystä, väsymystä. Nyt ilta on pimeä ja hiljainen, voin rauhoittua. Sauna on lämpiämässä.

*
Töissä kävin erään naisen luona Tapiolassa. Toivoimme valkoista joulua. Bussia odottaessa kävin Sokoksella pitkästä aikaa, ja ostin puisen lampaan. Sitten muistin että oli Älä osta mitään- päivä. Mutta toisaalta, pitäisihän koko vuoden olla hankinnoissaan ekologinen. Vai mitä.

Iltapäivällä oli töitä vielä Matinkylässä. Kolmen aikaan olin takaisin äitini luona, jossa tyttö nukkui päiväunia.

*

Onneksi maassa on ohut lumikerros, jotain toivoa valkeasta joulusta.

Uusi näkymä

Uudesta ikkunasta näkyy suuri joulukuusi valoineen. Uudesta ikkunasta näkyvät junat, ja iltaisin kuulen ne. Uudesta ikkunasta näkyvät vanhat talot mäellä, hiekkatie, jota pitkin äidit ja lapset kulkevat.

Kuulen hälyä. Oksilla on kevyt pieni kerros lunta. Suuressa kukkaruukussa penkin alla on orava. Aika on taas mennyt nopeasti. Mistä tämä ahdistus nyt kumpuaa? Tunnen tarvetta jonkinlaiseen muutokseen; jokin on jo muuttumassa.

Ikkunoihin ripustetaan valoja, kynttilöitä. On totta, että täytyy kulkea mustaa kohden, kohti sitä omaa pimeää. Omaa varjoaan.

Kynttiläkruunusta roikkuvat lasikyyneleet, musiikkia on kaikkialla. On lämmin mutta minun on viilennettävä pääni, käveltävä junaradan ylitse, vanhan kyläntapaisen läpi, hautausmaan ohi, hiekkateille jotka ovat tuttuja ja hiljaisia, iso punainen kivi, siinä kirjoituksia, joki, silta.

Runonpätkiä tai jotain.

Autot ajavat tiellä kuin kovakuoriaiset, harmittomina täältäpäin katsottuna. Mietin mistä mikäkin on saanut nimensä, tai moneltako ovet suljetaan. Olen avoin kaikkien kulkea, yritän sulkeutua takaisin kuoreeni kuin pieni kotilo.

*

Ennen piti päästä nopeasti vain tuosta ja tuosta ovesta, mutta nykyään niistä kaikista on päästävä nopeasti.
Pyöröovet ovat pahimpia.
Parhaita ovat vanhat, hiljaiset ovet.

*
Illalla tuli ikävä.
Olin kuin suljettuna jonkinlaiseen häkkiin, oven olin itse sulkenut perästäni.
Kaikkialla kolisi, ovia paukuteltiin.
Näin johonkin kauas, matkojen päähän. Siellä oksat jo nuokkuivat lumen painosta.

*
Linnut soivat puissa kuin pienet tiu´ut. Minulla oli romanttisia aikeita. Joka päivä tuntui satavan, se pilasi tunnelman.
Orava söi lapsen pihalle heittämät muumikeksit. Se tuijotti minua kuin olisin juuri kysynyt siltä jotakin.

Revin papereita ja vanhoja kortteja, tällainen ilta, mitä muuta voisin sanoa.

*
Halusin niin suojella tuota pientä olentoa joka nukkui vuoteellani. Laitoin käden sen selän päälle. Käsi kohosi ja laskeutui, hiukset olivat kiharalla. Toivoin, että minusta virtaisi vain rakkautta, ei mitään muuta.

*

Ajattelin miestä.
Hän ajatteli yksisuuntaisia katuja, vanhoja liikennemerkkejä, ryhmittymistä vasemmalle.
Istuimme autossa ja satoi.
Kukaan ei ajanut virheettömästi.
Aution koulun pihalla söimme hampurilaiset sanomatta sanaakaan.

*

Lastenkirjoja, taidetta!!

Löysin kirjastosta kauan etsimäni Talvinallen ( Ruth Craft/ Erik Blegvad). Miksi muistan sen niin tarkasti.

Hassua, että lastenkirjoja luki, kun niiden aika oli, ja sitten unohti ne moneksi vuodeksi. Nyt kun on itse saanut lapsen, tutustutaan taas lastenkirjamaailmaan (vaikkei se ihan vieraaksi ole jäänyt kuitenkaan, luin pikkuveljelle Muumeja ja mm. Lindgreniä on hyllyssä...)

Nyt katsoin kaikkea tarkemmin. Miten hyvin vielä muistan kaikki kuvat! En voinut olla vähän väliä huudahtamatta: tämä! tämäkin! Muistan jopa, keihin kuvissa samaistuin, kuka olin. Ja yleensä isä oli se joka luki meille sadut, mutta tämän kirjan luki äiti. Kyselin häneltä puolisen vuotta sitten tästä kirjasta, ja hän muisti jopa loppulorun. Ehkä siksi muistan kirjan niin hyvin.

Sanonpa näin, että lastenkirja on unohdettu taidemuoto, taidetta, joka koskettaa minua enemmän kuin mikään muu; omat lapsuusmuistot, miten lyhyt se aika oli, miten sen muistaisi nyt kun oma lapsi on pieni.

Ja vielä se, miten tärkeitä kuvat olivat minulle. Aikuisilla on tapana kiirehtiä jopa satukirjan lukemisessa (kuten minullakin, välillä: nyt käännetään seuraava sivu, katso, mitä nyt tapahtuu!). Mutta lapset haluavat katsoa kuvia; he haluavat tutustua kirjan maailmaan rauhassa. Nyt ymmärsin sen kun katsoin vanhoja kuvia; katsoin vain, en saattanut lakata katsomasta.

Runoja marraskuun iltana

En kirjoittanut jotta saisin jotain enkä että antaisin jotain. Kirjoitin, koska muuta keinoa ei ollut. Kirjoitin paetakseni. Ilta tummui, alkoi lokakuun lopusta, pitkään marraskuulle tummeni, ja sitten tuli lumi. Ihmiset luulivat että olin joku muu. Minä olin kotonani, järjestelin asioita, en sen kummempaa. Pinosin lakanat, pesin pyykin, pyyhin hyllyiltä pölyt. Odotin joulua, valot kimalsivat ikkunoista niin että uskoin kaiken jo menneen. Eivät he ymmärrä, ajattelin. Tein lisää kaikkea, aina vain lisää, eikä mikään riittänyt. Kaikki silti muuttui, asiat menivät ohi. Ohitse, kuten lapsena.

*
Vedät väsyneen ajatuksesi piiloon. Tämäkään et ole sinä, et mitä aiot tai yrität. Missä on se kaikki tarkoitus, jokin mihin tarrata, ei joulu, ei edes rakkaus, tai ehkä juuri se

*

Suljen kaiken itsestäni, olen vaiti. Pimeässä syntyy kaikenlaista, mitään ei nähdä ennalta, edes unissa. Vaikka kaiken kirjasin ylös. Elämä muuttuu, työntyy esiin joka paikasta, kuin pienet silmut keväällä, ja lumi tänään, ja jää, joka liukui jalkojeni alla. Olenko tarpeeksi se mitä kuvitellaan. Tarpeeksi mitään; paljon varjoa, sellaista mitä ei saa kiinni.

*
Kaikkialla on liikaa kaikkea, kaikesta voisin luopua tuntematta suurta surua: villapaidasta joka oli niin rakas, kirjoista joita en lue toistamiseen, kukallisista kahvikupeista, ilman niitäkö en olisi enää minä, en pelkää tyhjyyttä enää, nyt pakataan, heitän pois irralliset osat, mitä jää jäljelle: hiekkatie jota kuljin lapsena, satu, jonka isä luki

*

Pimeässä päätän: en ole enää minä. Taas kerran. Olen jotain parempaa, loistokkaampaa. Muu olkoot valhetta. Unessa näen maaseudun ja jotkut kasvot, vaaleat. Aamulla herään kun lapsi katsoo minua, pieni tyttö, hiukset pörrössä.

*

Meren äärellä marraskuussa

On siis marraskuu

Tänään: vanhempien luona. Koira söi leivät lasten käsistä. - Lisää leipää!, lapset huusivat. He juoksivat eteiskäytävää edestakaisin, vuoteelle, pienelle pöydälle ja tuolille. He kiipesivät ja nauroivat.

Lasten leikkejä on hauska tarkkailla. Tyttö on alkanut leikkimään; puhuu nalleilleen, kuljettaa niitä. Matkii minua. Esim. katson aina aikataulusta bussia ja sanon: nyt lähdetään mummolle. Tyttö otti eräänä päivänä käteen hyllystä jonkun kirjan ja alkoi tavata: kolme, neljä (bussinkulkemisaikoja....)....bussi lähtee! Nyt mennään mummolle! Bussissa hän hymyilee ihmisille, kertoo leikkitiikeristään, esittelee usein minut: äiti tossa, ja hymyilee. Hän huutaa kaikista miehistä: isä! Olen joskus sanonut: ei se ole mikään isä. Kerran tyttö huuteli bussissa jollekin miehelle, osoitteli ja huusi: kato äiti! ei mikään isä!

*
Onhan nyt jo marraskuu. Nyt saa jo odottaa joulua. En ole vielä laittanut jouluvaloja ikkunaan kuitenkaan. Mutta ostin Tiimarista pieniä pehmeitä sydämiä, lahjoihin liitettäviksi.

Mies sanoi pitävänsä öljylampuista, koska kaipaa johonkin menneeseen aikaan, johonkin entiseen. Niin minäkin. Ehkei olisi edes nettiä? Olisi vain vanhanaikainen kirjoituskone. Ostin muutama vuosi sitten sellaisen, mutta niihin ei enää oikein saa mustenauhoja. Kun asuin vielä kotona, isä sanoi, että huoneeni oven alta kajasti valo ja kirjoituskoneen naputus kuului vielä myöhään illalla. Olen löytänyt kellarista vanhoja kirjoituksiani. Nuortenromaanintapaisia, ehkä, pieniä kertomuksia.


Inhoan sitä, että kaiken pitäisi tapahtua heti. Tällä sekunnilla! Itse inhoan jatkuvaa kiirettä ja suorittamista. Huomaan sen tarttuvan ihmisestä toiseen. Pitäisi koko ajan olla jossain, tehdä jotain, suorittaa monta tutkintoa, suorittaa.

Ehkä jotkin asiat vaativat kuitenkin enemmän aikaa kasvaakseen, kehittyäkseen.

*

Monet odottavat lunta. Kerään kesäkukkia muovipussiin, ilahdun jos kaikkia lehtiä ei haravoida pois. Joinain päivinä kaikki tuntuu niin tavanomaiselta. Joskus taas liikaa siltä, ettei tiedä tarpeeksi kaikesta; mitä on, mitä tulee olemaan.

Pyrin tasapainoon ja rauhaan. Parasta on katsoa hieman harmaana arkiaamuna ikkunasta ulos, katsoa lammikoista ettei sada, ainakaan paljoa, ja sanoa: tänään mennään metsään ja kallioille. Tai jos sataa, niin tehdään jotain muuta. - Tanssitaan! tyttö pyytää usein, pyörii matolla kuin väkkärä.

Sadepäivinä voi vaikka lukea. Muutamista kirjoista on tullut rakkaampia kuin muista. Löysin maalaiskirppikseltä Pallero-kirjan vuodelta -79, se on ollut kai äitiyspakkauksessa silloin. Siitä lapsi piti. Samoin Puolukkavarpaasta ja Muumi-kuvakirjasta. Nyt taas Richard Scarryn kirjat ovat suosiossa, niissä on paljon katseltavaa. Hän etsii nyt Mato Matalaa kuten minäkin pienenä, tai pientä vihreää ludetta. Muistan kun siskon rakkaalta hauvalta lähti musta nenä pois, ja sisko itki. Minä leikkasin ja liimasin sille nahkaisesta "onginta"kalasta uuden nenän. Ja kun Liisa-nukeltani lähtivät silmät pois, leikkasin Richard Scarryn sinisestä kirjasta pienet pahvinpalat ja liimasin ne silmiksi.

Päivän pätkiä

Muuttumattomat toiveet, ilman kylmä kaulus puristamassa kaulaa. Portaat jatkuvat suorina ylöspäin, suorina, sinä muutut kuitenkin, kaikki muuttuu enkä pysty saavuttamaan.

Unessa oli lintuja, vain minä näin ne. Ne istuivat ikkunalaudalla, kurottelivat, sohivat minuunpäin. - Etkö sinä näe?, minä kysyin, väistelin lintujen teräviä nokkia. Ja hän oli nähnyt samaa unta, vaihtanut huonetta keskellä yötä. Vetänyt peittoa tiukemmin korville, ettei näkisi, ettei tämä tapahtuisi. Aamulla märän pihan läpi katsomaan tyhjiä huoneita, ikkunoista kaikuvaa vesisadetta. Nämä huoneet ovat tarpeeksi tyhjiä minulle.

*

Käännyin yöllä katsomaan samaa kuuta, kuin eläin, suu auki. Aamulla mies luki susista. Minä halusin ottaa koiran, jolla olisi oikein sotkuinen turkki. Otin leivän uunista, levottoman lapsen syliini. Suunnittelin,miten pikkuhiljaa liekkien edetessä huoneesta toiseen, pakkaisin kaikkein välttämättömimmän,pääsisin pakoon.

*
Kolahtelee. Arkipäivä lepää varassamme, tai minä päivässä. Ilma seisoo. Pöydällä odottaa elokuva. Odotan postinjakajaa, sitten, ovi kolahtaa. Lapsi juoksee ovelle. Haluaa ottaa postin. Minusta pitäisi lähteä tänään johonkin laivalla, nimenomaan tänään. Jonnekin missä olisi sumuista, hämärämpää, vaikka eilisiltanakin oli niin pimeää että etten ollut jaksaa.

Lapsi keinuu puisessa keinutuolissaan. Kaikki on helppoa, valoisaa. Kuulen sen tavallisen musiikin, hyvin asetellut sanat ja sävelet. Kuulen kuinka ovi avataan.

*

Maanantai

Iltamietteitä

Ilta pimenee, kuuntelen tällaisia vanhoja kappaleita, Carola Häqqkvistiä, Tina Turneria, kaikkea sellaista. Tyttö nukkuu, ei kai vieläkään tule pakkasta, ainakaan paljoa.

Olen koonnut pehmolelut pieniin kasoihin; possun, lampaan, pöllön, nallen, lumiukon. Ja kaikki muut. Olen kokeillut, että pieni välkkyvä joulukylä toimii. Siinä on kirkko ja pieniä maalaistaloja, luminen maisema.

Viime joulunalusajasta tulee mieleen vanha nainen, jolle kävin nostamassa kaivosta vettä. Hän on kaikki nämä vuodet elänyt ilman juoksevaa vettä ja mukavuuksia, aivan onnellisena, edes kyseenalaistamatta elämäntapaansa. Hän on onnellinen.

Muistan myös viime joulusta jännityksen, kirjoittamisen, uutta oli tapahtumassa, pimeä aika sai luomaan jotain uutta, jotakin. Kesä, pitäytyminen kaikessa ulkopuolisuudessa, tukahduttaa.

Autoradiossa kotiintullessa tulee kappale, jota kuulin aina raskausaikana. Kappaleista tulee aina mieleen jotain, jokin. Tänään pidin tästä harmaasta päivästä, kun talutin pyörää jäähallin ohitse, vanhaa reittiä jossa aina kävimme koko perheen kanssa kävelyllä kun olin lapsi. Vanhat puiset sillat, joki, salapolku. Jotain niistä on vielä tallella.

Kylä, novellinalku

Nainen värähti kylmästä. Hän kietoi vilttiä paremmin ympärilleen. Hän ei ymmärtänyt, miksi ihmiset valittivat ettei eläkkeellä ole mitään tekemistä. Sitä tuntui olevan liikaakin. Eivät jättäneet rauhaan! Lampaanvilla kutitti häntä. Vesi valui ikkunoita pitkin kuin tyhjä kyynel, ei kenellekään tarkoitettu.

Nainen muisteli aamuista retkeään metsään. Kävelysauvat olivat hakanneet reikiä maahan, koira nuuhkinut jälkiä. Ja lapset, ne olivat itkeneet. Metsä oli tuoksunut hyvältä, alkukantaiselta. Hän oli katsonut ihmisiä tässä kotikylässään, jossa mikään ei ollut enää samoin kuin ennen. Tuolla samat vanhat ihmiset asuivat, vaikka kaikki muuttui, eikä keneltäkään kysytty lupaa siihen.

Tapaamiaan ihmisiä hän pohti. - Onneksi, voi onneksi on niitä jotka jakavat meille muille tuomioitaan, hän ajatteli. He, puhtaat ihmiset. Pitävät meidät syntiset kaidalla polulla. Nainen ei jaksanut pistää vastaan. Aina hän törmäsi katujyriin. Nariseviin rouvasihmisiin. Psykopaatteihin luonnnosuojelijoihin. Kaikenlaisiin fanaatikkoihin. Raamatulla päähänlyöjiin. Katkeriin kotkottajiin. Nainen naureskeli tuolissaan. Aamulla alakerran narkomaanimies oli tullut pyytämään viinipulloa, lainkaan häpeämättä. - Maksan toki takaisin, hän oli sanonut. - Ei, älkää toki, hän oli vastannut ja hakenut miehen joskus työmatkaltaan tuoman pullon ovelle. - Tämä on ranskalaista, hän oli sanonut, kuin hyvittääkseen jotakin.

Retki

Pimeä

Pimeät aamut saavat haaveilemaan. Herään seitsemältä nähtyäni unta, vaikka tyttökin nukkuu vielä. Nousen ylös. Tunnin päästä on jo valoisaa. Koivut ovat huurteessa.

Joskus minulla oli tapana sanoa: pian tapahtuu jotakin. Tai: jokin on nyt muuttumassa. Ei pelkkä luonto, vuodenajat, valo. Jokin suurempi, tärkeämpi. Elämä muuttuu, liikkuu, kasvaa, laajenee.

Pimeässä kääriydyn huopaan. Mietin, mihin olen menossa.

Viikon alku

Tyttö on kiivennyt yöllä korkealaitaisesta vuoteestaan. Pimeässä kuulen aina tuhinaa, vuoteen kahinaa ja sitten tömähdyksen. Sitten kuulen pienet askeleet eteisessä, ja pian tyttö ilmestyy vuoteen viereen.

Aamulla seitsemältä (on vielä pimeää, valoja ei ole sytytetty), tyttö nostaa päänsä ja sanoo: Sohvi syö makaronia (Sohvi on veljeni koira). Ehkä hän oli nähnyt unta koirasta.

Aamu valkenee nopeasti, aurinko kultaa vielä keltaiset koivut ja vastapäisen talon katolla on vihdoin huurretta. Paljon asioita hoidettavana tällä viikolla, mutta en jaksa ottaa mitään stressiä. Kaikki aikanaan.

The hours between us

Mietin joskus, ovatko sanat tarpeeksi. Vai eikö mikään riitä? Mikä minua häiritsee? Ulkopuoliset vaatimukset. Totuttautuminen elämään, joka ei ole minun. Tai ehkä on. Ehkä en vain ole ottanut sitä vastaan. Mutta kaikki on epätodellista. Viikot, päivät kuluvat. Kaipaan pimeitä iltoja, lunta, hiljaisuutta. Mutta aika on kiihtynyt; maailma pyörii eteenpäin. En osaa tarttua mihinkään.

*

Pimeässä metsässä suunnistajien valokiilat, usva. Istun tytön kanssa keskellä metsää, autossa. Välillä tienmutkasta tulee valokiila, kulkee auton ohi. Jossain haukkuu koira. Mietin hetken, haukkuvatko sudet. Kaukaa näkyy suurempi valo, öljylyhty. Se kulkee hiljaa autolle päin, virvatuli. Metsä seuraa meitä pimeänä, hiljaisena.

*
Tyttö on lukevinaan kirjaa, jossa on pelkkää tekstiä. - huo-men-na men-nään mum-molle, hän muka tavaa kirjasta. Minä odotan jo joulua, suunnittelen. Kalpea vaalea aurinko katsoo etelästä, sieltä missä on meri. Kaikki on ollut niin hajanaista pitkän aikaa. Ei jäsentymätöntä. Tekee mieli kirjoittaa täysin irtonaisia lauseita. Jotka eivät liity mihinkään.

*

Muistan pilkistävän ilon. Pienen aavistuksen, joka saa nousemaan ylös, siirtymään eteenpäin. Lähtemään ulos. Puut ovat vielä keltaisia. Kukkasipulit suojataan lehdillä. Ihmiset hymyilevät ulkona. Joki virtaa eteenpäin lehvien suojassa, virtaa.Pellolla on mutaa ja tyttö seisoo pienten kuusien suojassa. Mitä kaikkea on minun suojeltava.

Päivä

Tämä harmaa päivä. En ole kytketty mihinkään, kahvi tuoksuu, lehdet rapisevat kun kävelen kotiin. Tulee viesti maalta: kaikki on kunnossa. Lapsi nukkuu poski tyynyä vasten, mummo lauloi päivällä pientä tytön tylleröistä, tyttö nauroi ja heilui keittiöntuolilla. Yläkerrassa koiran kynnet rapisevat lattiaan. Öisin kani kaivaa kuoppaa häkin pohjalle. En ole kytkettynä, omistamista ja intoa täynnä. Katselemme iltaisin suuren kaupungin yksisuuntaisia katuja tai vanhentuneita liikennemerkkejä.Hampurilaisaseman jälkeen tulee ostoskeskus, sitten tulee koski, jonkin matkan päästä. Muistan kuinka koskeen putosi kultainen uistin, ja vanha kalastaja sanoi että ne kertyvät virran mukana eräälle särkälle. Minulla on hyllyssä perhoja, voidepurkkieni joukossa. Veli on tehnyt ne.

Oli myöhäinen iltapäivä kun tultiin kotiin ja lapsi nukahti heti. Piti bussissa kädessä rypistynyttä vaahteranlehteä ja pientä oksaa. Sen pudotti roskikseen kun päästiin bussista. Pian on joulu, sanoin aamulla jollekulle. Aika menee niin nopeasti! Sillä hetkellä ajattelin talvea, katulyhtyjen valossa putoavia suuria hiutaleita. Muistan jonkun vihanneen sitäkin. Sinä päivänä tulin vapaaksi kun lakkasin välittämästä. Tajusin että suden suu on aina avoin, to seek and to destroy.Mutta aamulla, leikkipuiston edessä, eräs pappi puhui minulle. Tiesin että hän oli pappi; pitkä mies, omalaatuinen huumori. Mutta minulla oli kiire. Työnsin tyhjiä lastenrattaita kylän lävitse. Lehdet kahisivat. - sinunko lapsesi on karannut, pappi sanoi ja nauroi. - Ei kun hän on hoidossa, sanoin. - Niin niin, kyllä minä sen ymmärsin, pappi nauroi. - Kyllä minä sen ymmärrän.

Jonkinlainen lämmin tunne seurasi minua koko päivän. Kuin olisin aivan turvassa, eikä millään olisi niin kauheasti mitään väliä.

Kotona tajuan että olen lähdössä kahdeksi yöksi metsään. Se ei suuremmin sureta. Pussimuonaa ja öljylyhty. Makuupussi ja hedelmiä. Onhan meillä katto mutta ei sähköä. Mikään ei sureta.

Sunnuntai

Ilta

Luen autossa, että Bukowski ei pidä ihmisistä. Luen jonkun runon miehelle ääneen. Sadevesi valuu ikkunaruutuja pitkin. Otan valokuvia. Menen ulos, vesi valuu minua ja sadetakkia pitkin. Upotan sormet multaan. Olemme nähneet jo näyttelyn, ikonit, kuulleet musiikin, nähneet puuveistokset. Tyttö on oppinut jonkinlaisen uuden tavan puhua. Kotiin tullessamme naapurin venäläisnainen tyttärensä kanssa tulee vastaan. Avaa kohdallamme kassin: siellä on pieni pupu. Tyttö alkaa itkeä, hänkin haluaa silittää. Nainen, tyttö ja pupu katoavat pimeään.

Tarpeeksi pimeää, salaista. Ajattelen musiikkia ja autojen valoja moottoritiellä, Helsinki-Turku. Kirkkoa, jonka pihalla söimme pienen lounaan.

Huomenna on taas maanantai mutta tänään on pimeää ja sataa ja on kaikin puolin sopivaa.

Aamu

Välillä ajattelen, että en aio kirjoittaa enää mitään. Kynnys nousee; alan kontrolloida itseäni ja sanojani. En halua joutua, ajautua mihinkään. Mihinkään mitä en tunne; ei tuntematonta, ei-turvallista maaperää. Sitten ajattelen jotain, mitä kirjoitan. Susilapsia. "Ajatella, että ne samat sudet jotka melkein raatelivat (olisivat voineet raadella) minut, kasvattivat minut." Isän lause: ihminen on ihmiselle susi. Ihmislaumat, susilaumat? Odottavat raadeltavaa? Hyeenat? No, tämä on siis ajatuksenjuoksua. Johonkin mitä kirjoitan.

Mutta hyvinnukutun yön jälkeen olen menossa nostamaan maa-artisokkaa. Aamulla paistoi aurinko. Toivon, ettei ala satamaan. Ei ole mitään syytä huoleen.

Unessa olin eräässä vanhassa tehtaassa, jossa olin joskus töissä lukion jälkeen kiertämässä shampoopullon korkkeja paikalleen. Tehtaan johtaja, insinööri, esitteli minulle paikkoja; tehdas ei ollut enää toiminnassa (eikä olekaan). Mutta tehtaassa oli muovisia lasten valaisimia. - Ihania, minä sanoin ja sytytin yhden muovisen lampun. Toisessa unessa olin ihanassa käsityöläismyymälässä ostamassa joululahjoja: pieniä virkattuja pusseja joissa oli tontunkuvia, tai puusta valmistettuja rasioita. Myyjät olivat innokkaita, ja se harmitti minua koska olisin halunnut kierrellä rauhassa.

Tänään ajattelin

...vihaisia ihmisiä. Kaikentietäjiä, tuomitsijoita, moralisteja. Aina oikeassa. Ajattelin evakkoa, ambulanssin ääntä, vanhuksia. Ajattelin sadetta, keltaisia lehtiä, maata joka tuoksui vieläkin samalta kuin lapsena. Maalta, mullalta. Ajattelin vanhoja reittejä ja elämiä. Niitä jotka kietoutuvat kuin takiaiset eivätkä päästä irti. Ajattelin saunan lämmittämistä ja minkälaista puuroa tekisin. Ajattelin pensaita ja mansikoita ja lumen tuloa ja talvivaatteiden kaivamista esiin. Ajattelin valoa ja varjoa, keskustaa ja laitapolkuja, koululaisia, limittäisiä elämiä. Ajattelin virtaavaa vettä ja kaloja siellä, jonoja kaupassa ja sitä että joka kerta kun luen, tulen vihaiseksi. Päätin: en lue enää vääriä, kieroja, vihaisia, tylsiä lauseita. Luen valoisia, iloisia, keltaisia, oransseja lauseita. Poimin lehtiä maasta, kuivatan kirjan väliin, teen taulun.